Lisää kirjallista asiaa eli lukudiplomeita itse kullekin

Tykkään kirjoista. Kirjat ovat useimmiten kauniita, tuoksuvat hyvältä ja tuntuvat hyvältä kädessä. Kirjapino siellä täällä tekee olosta kotoisan ja turvallisen. Onnekseni olen kirjapinoineni saanut tämän tunteen välitettyä myös lapsilleni, joista 10-vuotias arvottaisi Tarun Sormusten Herrasta kirkkaasti nukkumisen edelle ja 7-vuotias seuraa äitiään dekkarien rakastamisen polulla (toistaiseksi Lassen ja Maijan etsivätoimisto on kuulemma "just sopivan hauska ja jännittävä mutta ei hirvitä minua").

Lapseni suorittavat koulussa lukudiplomia, eli lukevat ikätasosta riippuen 7-12 kirjaa lukuvuoden aikana, tekevät niistä kustakin yhden tehtävän ja esittelevät kirjan luokalleen. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma, päinvastoin, mutta tehtävien tekemiseen ja esiintymiseen pitää vähän motivoida.

Olisi siis ehkä jopa hieman noloa olla itse tarttumatta Helmet-lukuhaasteeseen. Näyttää vaikeammalta kuin tämänvuotinen (1700-luvulla kirjoitettu kirja? Kirja vieraalla kielellä? Olympialaisista kertova kirja?) mutta kyllä nyt kuitenkin. Vilautan tuota sitten nelosluokkalaiselle kun se haluaisi kuitata kaikki lukudiplominsa kohdat fantasialla. Että joutuu tässä kuule muutkin. Ja tykkää siitä.

Eiköhän tuo Oneiron sovi lukuhaasteen useampaankin kohtaan. Sohvalla on välly, suklaat on syöty ja Uusi Elämä™ alkanut (joten en tällä hetkellä nukahtele hallitsemattomasti) ja tänään on vapaapäivä lähes kaikesta, joten, no, heippa.

Kirjallista asiaa

Ostin joululahjaksi kirjan.  Harkitsin, punnitsin ja pohdin tarkkaan, kuuntelin suositukset ja päädyin. Hienoisena taka-ajatuksena ja lehmänä ojassa on kiinnostus lukea Käen kutsu itsekin. No kas, Päätymisen jälkeen ei sitten mennytkään ns. ihan putkeen.

Koska kirja on jo pari vuotta vanha, sitä ei löytynyt useimmiten käyttämästäni kirjakaupasta ihan noin vain hyllystä poimien. Ko. kirjakauppaan se luvattiin ystävällisesti tilata, hinta oli varsin sopuisa ja toimitusajaksi luvattiin pari kolme päivää. Erinäisten päivien jälkeen tuli viesti toimituksen viivästymisestä noin viikolla. Pikainen laskutoimitus osoitti että ei ehdi jouluksi ei. Poikkesin kauppareissullani toiseen kirjakauppaan. Hyllystä löytyi! Kiskurihintaan. Ahdistuin vähän. Koko prosessin aloittaminen alusta eli jonkun muun kirjan valitseminen tuntui kuitenkin vielä ahdistavammalta, joten vedin henkeä ja maksoin. Oli siinä sitten puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa pakollista etappia,  joten poikkesin viereiselle kirpparille vielä. Kaikki arvaavat mitä löysin noin kolmannesta pöydästä. Neljällä eurolla.

Tarinan opetus; käy aina ensin kirpparilla. Aina. (Jos et löydä mitä hait voit kuitenkin löytää mukin tai vällyn.)

P.S. Ostin sen kirjan kirpparilta. Ja vaihdoin kirjakaupasta ostetun toiseen kirjaan. Kirjakauppakäynnistä huolimatta tämä menee omassa luokassaan halpojen huvien kriteereistä läpi, koska käytännössä tai edes teoriassa jollain tasolla se tuntematon kirppismyyjä tavallaan tarjosi mulle itselleni joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin.

P.S. 2. Koska huomenna ohjelmassa on uintia ja säästöä tulee 7,5 euroa kaupungin tarjotessa joululahjaksi ilmaisen sisäänpääsyn Impivaaran uimahalliin, kirjaostos on jo lähes kuitattu ja kohta ollaan plussalla. Näkisipä vain.

Astetta enemmän rankkua, sanoo Big Brother

Tämä huvi on vain puoli-ilmainen, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri juhlii 20 vuoden uraansa esittämällä Agatha Christien klassikkonäytelmää Eikä yksikään pelastunut (aikaisemmalta käännökseltään Kymmenen pientä neekeripoikaa). Liput on myyty loppuun aikoja sitten, mutta siltä varalta että lisänäytöksiä tulee tai joku keksii aikakoneen, suosittelen tätä lämpimästi.

Kaikki tietävät idean, eikö? Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan eri verukkeilla saarelle, jolta ei mantereelle erinäisistä syistä pääse. Käy ilmi, että jokaisella vieraalla on synkkä salaisuus. Erityisen viehättävää on uskottavuus; kun tässä Big Brother -talossa ei oikein muutakaan tekemistä ole kuin kuunnella kuulutus, katsoa posti seinältä ja sitten vetää viinaa, viinakaapin kanssa ei turhia kursailla. Puuttuu vain kirkuminen kun varastohuone aukeaa. Kirkumistakin seuraa jatkossa, kun asukkaita talosta vähenee talosta samaan tahtiin kuin patsaita takanreunalta, yksi kerrallaan tietenkin.

Ja sitä porukkaa sitten tosiaan lakoaa. Ihan söpö pitkätukkainen poika on valitettavan lyhytaikainen silmänilo. Teatteriseuralaisellani oli silmäkarkkinsa kanssa parempi onni, tai no jos tässä nyt voi onnesta puhua. Ehkä ei. Puvustus on hyvä, lavastus on hieno ja mikä parasta, yhtään myötähäpeän häilähdystäkään ei tunnu koko esityksen aikana. Ullataalasmaamainen ikäneito ansaitsee erityiset jälkiaplodit. Jalkatilaa on töppöjalkaisellekin valitettavan vähän, mutta pikkuteatterin tunnelmalla saa puutuneet jalat anteeksi, olkaa hyvät vaan. Vessassa kannattaa käydä ennen esitystä, väliajalla on hienoisesti jonoa.

Esitystä on arvioitu Turun Sanomissa ja katsojakokemus tai muutama löytyy myös Facebookin tapahtumasivulta.

Puoli-ilmaisen teatteri-illan ravintolaillallisineen voi koostaa parkkeeraamalla teatterin liepeille  (ilta-aikaan 0 euroa), lunastamalla ennakkoon ostetut liput (18 euroa/kpl), risteilemällä Förillä vastarannalle (0 euroa) Rantakerttuun  ja syömällä siellä kanakorin bataattiranskalaisilla (cokiksen kanssa noin 10 euroa) ja hyppäämällä taas Förin kyytiin matkustaakseen takaisin vastarannalle teatteriin. Narikkaan euro ja se on siinä. Alle 30 euroa ja on kuin olisi suuressa maailmassa käynyt.

Kuulenko mutinaa? 30 euroa on puoli-ilmainen kahdesta syystä.

1. Verrattuna Kaupunginteatteriin ja pihviin melkein missä tahansa muualla

2. Käytettynä veronpalautusten maksupäivänä.