Lisää kirjallista asiaa eli lukudiplomeita itse kullekin

Tykkään kirjoista. Kirjat ovat useimmiten kauniita, tuoksuvat hyvältä ja tuntuvat hyvältä kädessä. Kirjapino siellä täällä tekee olosta kotoisan ja turvallisen. Onnekseni olen kirjapinoineni saanut tämän tunteen välitettyä myös lapsilleni, joista 10-vuotias arvottaisi Tarun Sormusten Herrasta kirkkaasti nukkumisen edelle ja 7-vuotias seuraa äitiään dekkarien rakastamisen polulla (toistaiseksi Lassen ja Maijan etsivätoimisto on kuulemma "just sopivan hauska ja jännittävä mutta ei hirvitä minua").

Lapseni suorittavat koulussa lukudiplomia, eli lukevat ikätasosta riippuen 7-12 kirjaa lukuvuoden aikana, tekevät niistä kustakin yhden tehtävän ja esittelevät kirjan luokalleen. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma, päinvastoin, mutta tehtävien tekemiseen ja esiintymiseen pitää vähän motivoida.

Olisi siis ehkä jopa hieman noloa olla itse tarttumatta Helmet-lukuhaasteeseen. Näyttää vaikeammalta kuin tämänvuotinen (1700-luvulla kirjoitettu kirja? Kirja vieraalla kielellä? Olympialaisista kertova kirja?) mutta kyllä nyt kuitenkin. Vilautan tuota sitten nelosluokkalaiselle kun se haluaisi kuitata kaikki lukudiplominsa kohdat fantasialla. Että joutuu tässä kuule muutkin. Ja tykkää siitä.

Eiköhän tuo Oneiron sovi lukuhaasteen useampaankin kohtaan. Sohvalla on välly, suklaat on syöty ja Uusi Elämä™ alkanut (joten en tällä hetkellä nukahtele hallitsemattomasti) ja tänään on vapaapäivä lähes kaikesta, joten, no, heippa.

Kirjallista asiaa

Ostin joululahjaksi kirjan.  Harkitsin, punnitsin ja pohdin tarkkaan, kuuntelin suositukset ja päädyin. Hienoisena taka-ajatuksena ja lehmänä ojassa on kiinnostus lukea Käen kutsu itsekin. No kas, Päätymisen jälkeen ei sitten mennytkään ns. ihan putkeen.

Koska kirja on jo pari vuotta vanha, sitä ei löytynyt useimmiten käyttämästäni kirjakaupasta ihan noin vain hyllystä poimien. Ko. kirjakauppaan se luvattiin ystävällisesti tilata, hinta oli varsin sopuisa ja toimitusajaksi luvattiin pari kolme päivää. Erinäisten päivien jälkeen tuli viesti toimituksen viivästymisestä noin viikolla. Pikainen laskutoimitus osoitti että ei ehdi jouluksi ei. Poikkesin kauppareissullani toiseen kirjakauppaan. Hyllystä löytyi! Kiskurihintaan. Ahdistuin vähän. Koko prosessin aloittaminen alusta eli jonkun muun kirjan valitseminen tuntui kuitenkin vielä ahdistavammalta, joten vedin henkeä ja maksoin. Oli siinä sitten puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa pakollista etappia,  joten poikkesin viereiselle kirpparille vielä. Kaikki arvaavat mitä löysin noin kolmannesta pöydästä. Neljällä eurolla.

Tarinan opetus; käy aina ensin kirpparilla. Aina. (Jos et löydä mitä hait voit kuitenkin löytää mukin tai vällyn.)

P.S. Ostin sen kirjan kirpparilta. Ja vaihdoin kirjakaupasta ostetun toiseen kirjaan. Kirjakauppakäynnistä huolimatta tämä menee omassa luokassaan halpojen huvien kriteereistä läpi, koska käytännössä tai edes teoriassa jollain tasolla se tuntematon kirppismyyjä tavallaan tarjosi mulle itselleni joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin.

P.S. 2. Koska huomenna ohjelmassa on uintia ja säästöä tulee 7,5 euroa kaupungin tarjotessa joululahjaksi ilmaisen sisäänpääsyn Impivaaran uimahalliin, kirjaostos on jo lähes kuitattu ja kohta ollaan plussalla. Näkisipä vain.

Astetta enemmän rankkua, sanoo Big Brother

Tämä huvi on vain puoli-ilmainen, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri juhlii 20 vuoden uraansa esittämällä Agatha Christien klassikkonäytelmää Eikä yksikään pelastunut (aikaisemmalta käännökseltään Kymmenen pientä neekeripoikaa). Liput on myyty loppuun aikoja sitten, mutta siltä varalta että lisänäytöksiä tulee tai joku keksii aikakoneen, suosittelen tätä lämpimästi.

Kaikki tietävät idean, eikö? Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan eri verukkeilla saarelle, jolta ei mantereelle erinäisistä syistä pääse. Käy ilmi, että jokaisella vieraalla on synkkä salaisuus. Erityisen viehättävää on uskottavuus; kun tässä Big Brother -talossa ei oikein muutakaan tekemistä ole kuin kuunnella kuulutus, katsoa posti seinältä ja sitten vetää viinaa, viinakaapin kanssa ei turhia kursailla. Puuttuu vain kirkuminen kun varastohuone aukeaa. Kirkumistakin seuraa jatkossa, kun asukkaita talosta vähenee talosta samaan tahtiin kuin patsaita takanreunalta, yksi kerrallaan tietenkin.

Ja sitä porukkaa sitten tosiaan lakoaa. Ihan söpö pitkätukkainen poika on valitettavan lyhytaikainen silmänilo. Teatteriseuralaisellani oli silmäkarkkinsa kanssa parempi onni, tai no jos tässä nyt voi onnesta puhua. Ehkä ei. Puvustus on hyvä, lavastus on hieno ja mikä parasta, yhtään myötähäpeän häilähdystäkään ei tunnu koko esityksen aikana. Ullataalasmaamainen ikäneito ansaitsee erityiset jälkiaplodit. Jalkatilaa on töppöjalkaisellekin valitettavan vähän, mutta pikkuteatterin tunnelmalla saa puutuneet jalat anteeksi, olkaa hyvät vaan. Vessassa kannattaa käydä ennen esitystä, väliajalla on hienoisesti jonoa.

Esitystä on arvioitu Turun Sanomissa ja katsojakokemus tai muutama löytyy myös Facebookin tapahtumasivulta.

Puoli-ilmaisen teatteri-illan ravintolaillallisineen voi koostaa parkkeeraamalla teatterin liepeille  (ilta-aikaan 0 euroa), lunastamalla ennakkoon ostetut liput (18 euroa/kpl), risteilemällä Förillä vastarannalle (0 euroa) Rantakerttuun  ja syömällä siellä kanakorin bataattiranskalaisilla (cokiksen kanssa noin 10 euroa) ja hyppäämällä taas Förin kyytiin matkustaakseen takaisin vastarannalle teatteriin. Narikkaan euro ja se on siinä. Alle 30 euroa ja on kuin olisi suuressa maailmassa käynyt.

Kuulenko mutinaa? 30 euroa on puoli-ilmainen kahdesta syystä.

1. Verrattuna Kaupunginteatteriin ja pihviin melkein missä tahansa muualla

2. Käytettynä veronpalautusten maksupäivänä.

Lämpöä ja sympatiaa

Mitä pelastaisin tulipalosta kymmenenneksi tärkeimpänä asiana? (Kymmenenneksi, koska tietysti ensin lapset, eläimet, valokuvat jne. järkevät ja oikeasti tärkeät, mutta pitää nyt ihmisellä olla suunnitelmia vähän pidemmällekin.)

Vällyt. Kaikki ihanat vällyni. Peittoni, lämmikkeeni, turvani vastaan pahaa maailmaa. Näitä jotenkin kertyy eikä määrä ole ihan pieni. Vällyjä on sohvalla aina valmiina turvaamaan ja lämmittämään minua, sängyllä (kukapa ei tarvitsisi kolmea peittoa nukkuessaan?), varapeittoina vieraille, majatarvikkeina lapsille, parvekkeella koska ilman vällyä siellä on kylmä, jos vaikka joskus haluan käydä siellä. Autossa on aina varalta monta vällyä. Ikinä ei tiedä sammuuko auto tai ajaako sitä vaikka ojaan. Silloin ei pärjää ilman vällyä. Vessassa ei ole vällyjä. Siellä on riemunkirjava räsymatto.

Mukini. Tee maistuu eri mukeista erilaiselta ja kaakaota ei voi juoda vihreästä mukista. Kaneliteetä juodaan mustasta mukista. Stressitilanteeseen tarvitaan iso sydänmuki. Kun halutaan leikkiä eleganttia, juodaan ohuemmasta mukista. Parvekkeella juodaan kukallisesta mukista vadelmateetä. Vieraille on kiva kattaa edes suunnilleen samanlaiset mukit, ainakin joskus. Mukissa pitää olla tietynlainen kahva tai ei kahvaa ollenkaan. Mukista pidetään kiinni molemmin käsin, jos mahdollista. Palelee vähemmän sillä lailla.

Saattaisin pelastaa myös teekannuni. Sillä tee maistuu parhaalta silloin, kun se on säilytetty nätissä purkissa, haudutettu nätissä kannussa ja sitten nautittu oikeanlaisesta mukista. Lämpimän vällyn alla.

Mukit ja vällyt: Turun Kontti. Kannu kaverin kaukaa pohjoisesta diilaama, kiitos!

Töiden jälkeen ehtii käydä vieraissa.

Tai no joojoo, tutuissa. Entisestä kotikaupungistani kaipaan kahta asiaa. Ylikulkusiltoja ja kirjastoa. Ensinmainitut on valitettavasti purettu ja jäljellä on vain fiilistelypätkä, joka sekin on korjattu ja ehostettu nätiksi eikä siten ole lainkaan alkuperäisessä asussaan. Tyhmää sellainen.

Mutta kirjasto! Olen muuttanut Raisiosta pois jo ennen nykyisen, hienon kirjastotalon rakentamista. Vanha kirjastotalo, entinen kaupungintalo, oli vielä enemmän se juttu. Näen siitä joskus unia. Raision kirjaston nuortenosastolla oli vuonna 1986 some ennen kuin kukaan somesta mitään tiesi; sininen mappi jossa pinkka paperia ja lupa kirjoittaa terveisiä kavereille ja vastailla niihin. (En ole edes yrittänyt selittää tätä lapsilleni, noille kännykännäpyttelijöille.) Musiikkiosastolla oli pyöreät pöydät, joiden keskellä oli kuulokkeiden piuhaa varten sellainen, no juttu. Hyllystä haettiin vinyylilevy, vietiin tiskille, pyydettiin laittamaan soimaan pöytään yksi ja sitten istuttiin ja kuunneltiin. Ehdin yleensä kuunnella Popedaa sopivasti tunnin ja mennä sitten viimeisellä koulubussilla kotiin periferiaan.

Näin muutamia vuosia myöhemmin käytän edelleen mieluiten Raision kirjastoa, nyttemmin uutta ja hienoa.. Ilmaista parkkitilaa on, sään salliessa fillarilla pääsee, palvelu pelaa ja bussikortin lataaminenkin onnistuu samassa paikassa. Erityisesti lastenosasto ansaitsee arvosanan huippu. Ja onhan siellä Suomen toinen sateenkaarihyllykin. Ei huonosti sinulta, vanha kotikaupunki.

Tämänpäiväinen saalis jokerilainahyllystä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa oli, sanoisinko, aika hyvä.

Päivä paloasemalla

Päivä paloasemalla on paloturvallisuusviikon lauantaina 21.11.2015 huipentava ilmainen tapahtuma.

Siinäpä tuli se asiallinen infoteksti. Sitten tunteen paloa.

Siellä on palomiehiä! (Mies mutisee tähän että eikä kun VPK:n tyyppejä, mutta aivan sama, palomies kuin palomies) ja siellä saa maleksia vilkuilemassa monta tuntia ja mennä sitten toiselle paloasemalle maleksimaan ja kaupan päälle saa heijastimia ja joulukalentereita ja muuta tuikitärkeää.

Voiko parempaa tapahtumaa olla? Varsinkin kun mies on liiton piikkiin piknikristeilyllä (epäilen vähän tämän ilon ilmaisuutta vaikka matka ja ruokailu onkin maksettu) ja maleksimiseni suunnan määrään minä itse.

Siis. Palomiehiä. Ilmaiseksi.

Talviurheilua talvea odotellessa

Lapseni, nuo ilmeiset vaihdokkaat tai ainakin hyppygeeniset, tykkäävät luistella. Itse en moista taitoa koskaan oppinut, ei toimi käsien ja jalkojen koordinaatio riittävästi ja tasapaino ei ollenkaan.

Ideaalitilanne on siis sellainen, että lapset luistelevat ja minä luen kirjaa samalla paleltumatta kuoliaaksi. Ulkojää, olkoonkin ilmainen ja mahdollisesti joskus keskitalvella saatavilla rajoituksetta, ei siis ole mikään ratkaisu. (Lisään ansiolistaani köyhyyden, pihiyden ja laiskuuden perään vielä mukavuudenhaluisuuden. Lista pitenee vielä jatkossakin.) Ratkaisu on jäähallin yleisöluisteluvuoro.

Impivaaran jäähallissa yleisöluistelua on maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sijainti on meille loistava, mutta ajat aika lyhyet eli paikalla pitää oikeasti olla kun vuoro alkaa eikä kupeksia vielä siinä vaiheessa miettimässä mihin tulikaan laittaneeksi avaimet ja montako hanskaa yksi lapsi onnistuu päivässä hukkaamaan. Pukukoppia ei ole käytössä, joten sormet kohmettuvat lasten luistimennauhoja sitoessa ja tämä sekä nostaa aggressiotasoa että vaikeuttaa kirjan lukemista. Kahvio on, mikä on sinänsä kiva mutta lisää riskiä käyttää rahaa turhaan pullaan. Vai onko turhaa pullaa?

Raision Kerttulan jäähallissa yleisövuoroja on lauantaisin ja sunnuntaisin. Täällä on erikseen myös mailavuoroja. Pukukoppi on lämmin ja vuorot niin pitkiä, että hanskoja ehtii etsiä pidemmänkin kaavan kautta. Kirjaa kykenee lukemaan hallin puolella, myös istuinalustoja on tarjolla. Kahviota ei ole, joten täältä pääsee oikeasti rahaa käyttämättä pois.

Yleisövuoroissa on molemmissa kaupungeissa täältä minun vinkkelistäni sellainen ratkaisevan positiivinen piirre, että ne ovat ihan ilmaisia käyttäjilleen. Tämä harrastus maksaa siis vain luistinten ja kypärien verran, kiitos siitä.

Suosittelen termaria mukaan. Yhtään kertaa en ole vielä itse sitä muistanut, mutta joskus vielä muistan.

Laiskan äidin pelastus

Pääsin töistä puoli viideltä. Iltapäivällä siis, joten ruokaa kaipasivat kotona odottavat lapseni. Mitä tekee köyhä ja pihi, mutta myös saamaton ja laiska, kun kaikki energia on jäänyt työvaatteen taskuun ja täksi päiväksi varattu tarjousjauheliha on pakastimessa umpijäässä?

Menee katraansa kanssa Ikeaan, pulittaa 5,45 euroa ja nojautuu mukavasti taaksepäin kun kaikki syövät lihapullia ja ranskalaisia kuin eivät paremmasta tietäisi (eivätkä kaiketi tiedäkään).

Ikeassa lapset syövät Family-kortilla torstaisin ilmaiseksi ruokailevan aikuisen kanssa. Jätskit saa kaupan päälle.

Sitä paitsi Ikean ranskalaiset ovat tosi hyviä.

Miksi tämä blogi?

Koska minulla ei ole varaa. Tiedän, että monella muullakaan ei ole.

Itsensä ja läheisestensä viihdyttäminen on ratkaisevasti helpompaa, kun on riittävästi rahaa. Voi kaukomatkailla, voi ostaa haluamansa kirjan sen sijaan että jonottaa sitä kirjastosta kuukausikaupalla, Käydä leffateatterissa katsomassa kaikki haluamansa leffat kolmedeenä lauantai-iltana. Viedä lapset HopLoppiin viikonloppuisin. Käydä teatterissa. No tämä tuli nyt selväksi jo, ei tarvinne jatkaa luetteloa. Yksi juttu vain vielä. Voi mennä kahvilaan suklaakakulle ihan vaan koska on sellainen olo. Suklaakakkuolo.

Minulla on usein suklaakakkuolo. Suklaakakkuolo on silloin, kun tekee mieli hemmotella itseään jotenkin ja kun siihen ei riitä kulhollinen popcorneja kotisohvalla, vaikka popcorneissa ei sinänsä ole yhtään mitään vikaa (miehen mielestä on) eikä missään nimessä sohvassanikaan.

Mitä siis tekee varallisuusrajoitteinen kun sille iskee pahasti suklaakakkuolo päälle?

Siitä kertoo tämä blogi. Ilmaisia iloja, halpoja huveja. Keinoja ilahduttaa itseään, ostaa tarpeellista ja kaunista tai sekä että, harrastaa kulttuuria, liikuttaa lapsiaan, syödä hyvin ja harrastaa jotain liikuntaakin siinä sivussa. Ilman että lompakko itkee niin lujaa, että vuorosanoja ei kuule ja suklaakakku menee väärään kurkkuun.

Tervetuloa!