Trööt.

Siihen nähden, että olen päiväkodissa töissä, olen hämmentävän harvoin itse kipeä. Vastustuskyky on hioutunut vuosien saatossa sellaiseksi, että mikään koleraa lievempi ei tartu. Paitsi räkis.

Räkis on ikävä. Räkis saa olon tuntumaan kurjalta ja kaikkea muuta kuin leppoisalta, vaikka kuinka tarmokkaasti makaisi sohvalla tekemättä mitään. On sellainen peruskiukkuinen olo mutta ei voimia tehdä asialle mitään. Yleensä siivoan kiukuspäissäni, tai joskus lähden lenkille (mitä enemmän olen raivoissani, sitä kauemmas juoksen ja raivo jää matkalle). Räkiksessä ei voi käsitellä kiukkuaan siivoamalla eikä varsinkaan juoksemalla minnekään. Jaksaa vain maata, niistää, välillä vaihtelun vuoksi aivastaa, juoda teetä ja ehkä pelata Farm Heroes Sagaa puhelimella kunnes kädet ovat niin puutuneet että sekin suututtaa, koska se nyt vaan on epäreilua.

Räkiksessä ei ole mitään hyvää. Teekään ei ole erityisen hyvää, koska se on kuitenkin terveenä parempaa ja ainahan sitä saa. Hunajaa laittaisi teehen muuten, mutta typerä sokeriton tammikuu estää. Kuten myös kurkkupastillit. Ja tosiaan muutenkin on ihan epäreilua kaikki tyynni.

Onneksi räkiksessä voi niistää nätteihin nenäliinoihin. Säilyy edes nenä ehjänä.

Teetä, kiitos.

En juo kahvia.

Noin, se tuli selväksi. Olen se rasittava, joka kyselee onko teetä ja joka sitten nyppii sieltä kaapin perältä löytyneestä"tee"valikoimasta jotain järkevää. Mango-passion - ei. Vanilja-kurkuma-inkivääri-neilikka - ei. Mustikkapiirakka - ei. Banaani-juustokakku-kerma - ei. Ilmainen (kyllä) vinkki kaikille itse teettömille: useimmat teenjuojat tykkäävät ihan tavallisesta maustamattomasta teestä. Mustasta tai vihreästä, punaisesta tai valkoiseta, tai jotkut jopa mukateestä Rooiboksesta (joka siis ei ole teetä). Hyvin harva haluaa teensä suklaakeksin ja persikkahillon makuisena. Jotkut toki. Minustakin esimerkiksi Keisarin morsian on oikein hyvää. Mutta ikinä, koskaan milloinkaan en ole törmännyt ihmiseen joka tykkäisi jouluteestä. Ei siis jouluteetä. Kiitos. Jos haluat pelata varman päälle ja pitää vierasvarana hyvää teetä, panosta hyvään mustaan perusteehen. Se ei ole tylsää. Harvoin kai kahviinkaan toivotaan pullapitkoaromia, vai?

Jos saan teeni haudutettuna ja oikean lämpöisenä, oi miten ihanaa. Pussitee käy ihan hyvin, kunhan, no, katso edelläoleva teksti.

Kotona on parikin kannua, suodatinta, ihana teehylly josta valikoida ja miettiä että onko nyt enemmän punaisen vai valkoisen teen tarve vai onko ihan villi olo ja otetaan tätä missä on tähtianista mausteena.

Ja nyt mietit että tämä hifistely on kallista. Ei se kyllä edes ole. Varsinkaan kun kaikista erikoiskauppojen herkuista,  ensimmäisen sadon teistä ja ihanista luomuista Pu-Erheista ja vaikka mistä huolimatta oikeastaan suosikkini on Pirkka, 1,89 euroa. Tätä on nytkin mukissa. Ei se sen kummempaa vaadi.

P.S. Earl Grey ei ole maustamatonta teetä eikä sovi sitrusallergiselle. Käsi ylös jos tiesit tämän.

Lisää kirjallista asiaa eli lukudiplomeita itse kullekin

Tykkään kirjoista. Kirjat ovat useimmiten kauniita, tuoksuvat hyvältä ja tuntuvat hyvältä kädessä. Kirjapino siellä täällä tekee olosta kotoisan ja turvallisen. Onnekseni olen kirjapinoineni saanut tämän tunteen välitettyä myös lapsilleni, joista 10-vuotias arvottaisi Tarun Sormusten Herrasta kirkkaasti nukkumisen edelle ja 7-vuotias seuraa äitiään dekkarien rakastamisen polulla (toistaiseksi Lassen ja Maijan etsivätoimisto on kuulemma "just sopivan hauska ja jännittävä mutta ei hirvitä minua").

Lapseni suorittavat koulussa lukudiplomia, eli lukevat ikätasosta riippuen 7-12 kirjaa lukuvuoden aikana, tekevät niistä kustakin yhden tehtävän ja esittelevät kirjan luokalleen. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma, päinvastoin, mutta tehtävien tekemiseen ja esiintymiseen pitää vähän motivoida.

Olisi siis ehkä jopa hieman noloa olla itse tarttumatta Helmet-lukuhaasteeseen. Näyttää vaikeammalta kuin tämänvuotinen (1700-luvulla kirjoitettu kirja? Kirja vieraalla kielellä? Olympialaisista kertova kirja?) mutta kyllä nyt kuitenkin. Vilautan tuota sitten nelosluokkalaiselle kun se haluaisi kuitata kaikki lukudiplominsa kohdat fantasialla. Että joutuu tässä kuule muutkin. Ja tykkää siitä.

Eiköhän tuo Oneiron sovi lukuhaasteen useampaankin kohtaan. Sohvalla on välly, suklaat on syöty ja Uusi Elämä™ alkanut (joten en tällä hetkellä nukahtele hallitsemattomasti) ja tänään on vapaapäivä lähes kaikesta, joten, no, heippa.

Kirjallista asiaa

Ostin joululahjaksi kirjan.  Harkitsin, punnitsin ja pohdin tarkkaan, kuuntelin suositukset ja päädyin. Hienoisena taka-ajatuksena ja lehmänä ojassa on kiinnostus lukea Käen kutsu itsekin. No kas, Päätymisen jälkeen ei sitten mennytkään ns. ihan putkeen.

Koska kirja on jo pari vuotta vanha, sitä ei löytynyt useimmiten käyttämästäni kirjakaupasta ihan noin vain hyllystä poimien. Ko. kirjakauppaan se luvattiin ystävällisesti tilata, hinta oli varsin sopuisa ja toimitusajaksi luvattiin pari kolme päivää. Erinäisten päivien jälkeen tuli viesti toimituksen viivästymisestä noin viikolla. Pikainen laskutoimitus osoitti että ei ehdi jouluksi ei. Poikkesin kauppareissullani toiseen kirjakauppaan. Hyllystä löytyi! Kiskurihintaan. Ahdistuin vähän. Koko prosessin aloittaminen alusta eli jonkun muun kirjan valitseminen tuntui kuitenkin vielä ahdistavammalta, joten vedin henkeä ja maksoin. Oli siinä sitten puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa pakollista etappia,  joten poikkesin viereiselle kirpparille vielä. Kaikki arvaavat mitä löysin noin kolmannesta pöydästä. Neljällä eurolla.

Tarinan opetus; käy aina ensin kirpparilla. Aina. (Jos et löydä mitä hait voit kuitenkin löytää mukin tai vällyn.)

P.S. Ostin sen kirjan kirpparilta. Ja vaihdoin kirjakaupasta ostetun toiseen kirjaan. Kirjakauppakäynnistä huolimatta tämä menee omassa luokassaan halpojen huvien kriteereistä läpi, koska käytännössä tai edes teoriassa jollain tasolla se tuntematon kirppismyyjä tavallaan tarjosi mulle itselleni joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin.

P.S. 2. Koska huomenna ohjelmassa on uintia ja säästöä tulee 7,5 euroa kaupungin tarjotessa joululahjaksi ilmaisen sisäänpääsyn Impivaaran uimahalliin, kirjaostos on jo lähes kuitattu ja kohta ollaan plussalla. Näkisipä vain.

Astetta enemmän rankkua, sanoo Big Brother

Tämä huvi on vain puoli-ilmainen, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri juhlii 20 vuoden uraansa esittämällä Agatha Christien klassikkonäytelmää Eikä yksikään pelastunut (aikaisemmalta käännökseltään Kymmenen pientä neekeripoikaa). Liput on myyty loppuun aikoja sitten, mutta siltä varalta että lisänäytöksiä tulee tai joku keksii aikakoneen, suosittelen tätä lämpimästi.

Kaikki tietävät idean, eikö? Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan eri verukkeilla saarelle, jolta ei mantereelle erinäisistä syistä pääse. Käy ilmi, että jokaisella vieraalla on synkkä salaisuus. Erityisen viehättävää on uskottavuus; kun tässä Big Brother -talossa ei oikein muutakaan tekemistä ole kuin kuunnella kuulutus, katsoa posti seinältä ja sitten vetää viinaa, viinakaapin kanssa ei turhia kursailla. Puuttuu vain kirkuminen kun varastohuone aukeaa. Kirkumistakin seuraa jatkossa, kun asukkaita talosta vähenee talosta samaan tahtiin kuin patsaita takanreunalta, yksi kerrallaan tietenkin.

Ja sitä porukkaa sitten tosiaan lakoaa. Ihan söpö pitkätukkainen poika on valitettavan lyhytaikainen silmänilo. Teatteriseuralaisellani oli silmäkarkkinsa kanssa parempi onni, tai no jos tässä nyt voi onnesta puhua. Ehkä ei. Puvustus on hyvä, lavastus on hieno ja mikä parasta, yhtään myötähäpeän häilähdystäkään ei tunnu koko esityksen aikana. Ullataalasmaamainen ikäneito ansaitsee erityiset jälkiaplodit. Jalkatilaa on töppöjalkaisellekin valitettavan vähän, mutta pikkuteatterin tunnelmalla saa puutuneet jalat anteeksi, olkaa hyvät vaan. Vessassa kannattaa käydä ennen esitystä, väliajalla on hienoisesti jonoa.

Esitystä on arvioitu Turun Sanomissa ja katsojakokemus tai muutama löytyy myös Facebookin tapahtumasivulta.

Puoli-ilmaisen teatteri-illan ravintolaillallisineen voi koostaa parkkeeraamalla teatterin liepeille  (ilta-aikaan 0 euroa), lunastamalla ennakkoon ostetut liput (18 euroa/kpl), risteilemällä Förillä vastarannalle (0 euroa) Rantakerttuun  ja syömällä siellä kanakorin bataattiranskalaisilla (cokiksen kanssa noin 10 euroa) ja hyppäämällä taas Förin kyytiin matkustaakseen takaisin vastarannalle teatteriin. Narikkaan euro ja se on siinä. Alle 30 euroa ja on kuin olisi suuressa maailmassa käynyt.

Kuulenko mutinaa? 30 euroa on puoli-ilmainen kahdesta syystä.

1. Verrattuna Kaupunginteatteriin ja pihviin melkein missä tahansa muualla

2. Käytettynä veronpalautusten maksupäivänä.

Lämpöä ja sympatiaa

Mitä pelastaisin tulipalosta kymmenenneksi tärkeimpänä asiana? (Kymmenenneksi, koska tietysti ensin lapset, eläimet, valokuvat jne. järkevät ja oikeasti tärkeät, mutta pitää nyt ihmisellä olla suunnitelmia vähän pidemmällekin.)

Vällyt. Kaikki ihanat vällyni. Peittoni, lämmikkeeni, turvani vastaan pahaa maailmaa. Näitä jotenkin kertyy eikä määrä ole ihan pieni. Vällyjä on sohvalla aina valmiina turvaamaan ja lämmittämään minua, sängyllä (kukapa ei tarvitsisi kolmea peittoa nukkuessaan?), varapeittoina vieraille, majatarvikkeina lapsille, parvekkeella koska ilman vällyä siellä on kylmä, jos vaikka joskus haluan käydä siellä. Autossa on aina varalta monta vällyä. Ikinä ei tiedä sammuuko auto tai ajaako sitä vaikka ojaan. Silloin ei pärjää ilman vällyä. Vessassa ei ole vällyjä. Siellä on riemunkirjava räsymatto.

Mukini. Tee maistuu eri mukeista erilaiselta ja kaakaota ei voi juoda vihreästä mukista. Kaneliteetä juodaan mustasta mukista. Stressitilanteeseen tarvitaan iso sydänmuki. Kun halutaan leikkiä eleganttia, juodaan ohuemmasta mukista. Parvekkeella juodaan kukallisesta mukista vadelmateetä. Vieraille on kiva kattaa edes suunnilleen samanlaiset mukit, ainakin joskus. Mukissa pitää olla tietynlainen kahva tai ei kahvaa ollenkaan. Mukista pidetään kiinni molemmin käsin, jos mahdollista. Palelee vähemmän sillä lailla.

Saattaisin pelastaa myös teekannuni. Sillä tee maistuu parhaalta silloin, kun se on säilytetty nätissä purkissa, haudutettu nätissä kannussa ja sitten nautittu oikeanlaisesta mukista. Lämpimän vällyn alla.

Mukit ja vällyt: Turun Kontti. Kannu kaverin kaukaa pohjoisesta diilaama, kiitos!

Töiden jälkeen ehtii käydä vieraissa.

Tai no joojoo, tutuissa. Entisestä kotikaupungistani kaipaan kahta asiaa. Ylikulkusiltoja ja kirjastoa. Ensinmainitut on valitettavasti purettu ja jäljellä on vain fiilistelypätkä, joka sekin on korjattu ja ehostettu nätiksi eikä siten ole lainkaan alkuperäisessä asussaan. Tyhmää sellainen.

Mutta kirjasto! Olen muuttanut Raisiosta pois jo ennen nykyisen, hienon kirjastotalon rakentamista. Vanha kirjastotalo, entinen kaupungintalo, oli vielä enemmän se juttu. Näen siitä joskus unia. Raision kirjaston nuortenosastolla oli vuonna 1986 some ennen kuin kukaan somesta mitään tiesi; sininen mappi jossa pinkka paperia ja lupa kirjoittaa terveisiä kavereille ja vastailla niihin. (En ole edes yrittänyt selittää tätä lapsilleni, noille kännykännäpyttelijöille.) Musiikkiosastolla oli pyöreät pöydät, joiden keskellä oli kuulokkeiden piuhaa varten sellainen, no juttu. Hyllystä haettiin vinyylilevy, vietiin tiskille, pyydettiin laittamaan soimaan pöytään yksi ja sitten istuttiin ja kuunneltiin. Ehdin yleensä kuunnella Popedaa sopivasti tunnin ja mennä sitten viimeisellä koulubussilla kotiin periferiaan.

Näin muutamia vuosia myöhemmin käytän edelleen mieluiten Raision kirjastoa, nyttemmin uutta ja hienoa.. Ilmaista parkkitilaa on, sään salliessa fillarilla pääsee, palvelu pelaa ja bussikortin lataaminenkin onnistuu samassa paikassa. Erityisesti lastenosasto ansaitsee arvosanan huippu. Ja onhan siellä Suomen toinen sateenkaarihyllykin. Ei huonosti sinulta, vanha kotikaupunki.

Tämänpäiväinen saalis jokerilainahyllystä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa oli, sanoisinko, aika hyvä.