Tossua toisen eteen!

Minä en ole kuntosali-ihminen. No okei, voisin hyvin ollakin, mutta kaikenlainen julkinen itseni nolaaminen, neuvojen kysely (aina vain uudestaan, koska muistikapasiteettini on rajallinen jos kyseessä ei ole joku Wikipediasta lukaistu nippelitieto jolla en oikeastaan tee mitään, kuten vaikkapa Juhani Ahon ja Tilly Soldanin lapsen nimi - miksi mä tiedän tällaisia?) ja erityisesti maksaminen, kun puhutaan huomattavista summista aka kympeistä per kuukausi.

Ryhmäliikunta? Juu ei. Kun ihmisellä on kaksi vasenta jalkaa ja käsien lukumäärä tuntuu vaihtelevan täysin kädettömästä (kun pitäisi ripustaa taulu) mustekalaan (töissä) ja nämä eivät toimi minkäänlaisessa synkassa keskenään, pää hädintuskin tunnistaa koko raajoja ja tasapaino on heikko, en nyt kuitenkaan mene pilaamaan toistenkin jumppaa sätkyttämällä väärään suuntaan neljä metriä vasemmalla siitä missä minun pitäisi olla. Lisätään tähän itsensänolaamisaspekti ja päädytään siihen, että ei.

Uinti on varsin ok. Teknisesti oikein se ei suju, mutta vääjäämättä se altaan pää aina lähestyy. Työnantajani ystävällisesti tarjoaa 24 uintikertaa vuodessa, jos ei välillä käy museossa, mitä mielelläni kyllä myös teen. Tänään sataa vettä joten uimahalli voi hyvinkin kutsua jahka tästä pukeudun. (Kyllä! Loma!)

Ollaan reippaasti selittelyn ja välttelyn puolella, olettaa lukija. Eipä ollakaan. Tämän alustuksen jälkeen päästään itse aiheeseen. Varallisuusrajoitteisen ihmisen liikuntamuoto on juoksu. Kerran vuodessa hyvät kengät edellisen vuoden mallistosta (näissä ei pidä pihtailla, voin luvata sen kostautuvan jos ei aivan ihmegeenejä ja standardijalkoja omista), tukka kiinni ja puhelimeen joku matkaa ja aikaa mittaava appsi. (Jos ei muuten, niin osaa sitten kartan perusteella takaisin kirmattuaan niin huolella auringonlaskuun ettei löydä kotiin.)  Oikeat juoksuvaatteet ovat plussaa ja niitä löytyy käytettynä vaikka ja miten, ja jos ei niin Lidl ei myymistään paljon veloita (ja ne ovat muuten sitten hyviä ne).

Juokseminen on ihanaa. Juokseminen on vapauttavaa, stressiä poistavaa, iloa tuottavaa ja aivan järjettömän jälkifiiliksen antavaa. Juoksemaan voi lähteä kotiovelta ja palata kotiovelle eikä aikaa kulu minuuttiakaan siirtymisiin. Tavaroita ei tarvitse kantaa mukana. Suihkusta pääsee suoraan sohvalle.

En keksi mitään huonoa. Älä keksi sinäkään. Kokeile.

Luultavasti paras neuvo jonka koskaan olet kuullut (ja suunnitelma B kaupan päälle).

Olet köyhä? Omistat vanhan auton? (Nämä yleensä korreloivat aika hyvin, paitsi silloin jos ei ole autoa ollenkaan. Köyhällä harvemmin on uutta kärryä.) Nyt tarkkana.

Kouluttaudu autonkorjaajaksi. Jonkinlaiseksi. Myös automaalari tai hätätilanteessa automyyjä käy, koska näillä on yleensä työkaverina Asiaa Tuntevia Tahoja.

Jos tämä ei syystä tai toisesta onnistu, kykysi eivät riitä tai kiinnostuksesi aihepiiriä kohtaan on niin rajoittunutta, että ei nyt vaan tule kysymykseenkään, suunnitelma B:

Valitse puolisosi huolella. Valitse sellainen, joka on autonkorjaajaihminen. Tai tee kuten minä; kannusta niin huolella ja systemaattisesti oikeaan suuntaan, että geologi ryhtyy autopeltisepäksi. On muuten sellainen liike se, että mikään muu ei ole niin paljon vaikuttanut mahdollisuuksiini omistaa auto ja vieläpä saada se katsastuksesta läpi ja kulkemaankin, ainakin useimmiten.

Toiset osaa.

Kaikki tietää Pollyannan?

Säästövinkki viikonlopuksi:

Vaihe 1. Lupaa lapsillesi, että viet heidät viikonloppuna kauppakeskukseen ja paluumatkalla museoon. Leivosmahdollisuuttakin vilauta.

Vaihe 2. Vietä edeltävä yö yökylässä niin, että yhteen huoneeseen pakataan nukkumaan neljä lasta. Kaksi kerrossänkyyn, kaksi koko lattiapinta-alan peittävälle patjalle.

Vaihe 3. Kuule tuosta huoneesta yskäisy ja sen jälkeen pulputtava ääni tasan keskiyöllä. Toivo, ettei se ollut oksennus ja jos kuitenkin oli, se ei ollut yläsängyssä nukkuvan oksennus.

Vaihe 4. Totea, että kyllä se oli.

Vaihe 5. Tarkista vahingot ja siivoa. Siivoa vielä vähän.

Vaihe 6. Pakkaa lapsesi ja paarusta takaisin kotiin. Ole tyytyväinen, että matkaa on kolmen minuutin kävelyn verran.

Vaihe 7. Vietä seuraavat päivät oksentajien kanssa sisätiloissa syöden sitä, mitä pakastimesta sattuu löytymään.

Vaihe 8. Suhtaudu positiivisesti: säästyi ainakin satku.

"Äiti, onko vielä pitkä matka..?" "On, mutta en kerro sitä teille."

Kuopus makasi jo kasilta poikittain sängyssään ja oli hiukan epävarma, jaksaako pukea pyjamaa päälleen, saati kääntyä asentamaan päätään tyynylle.

No kas, kun me vähän urheiltiin.

Rellu on ikään kuin telakalla koska joku puola tai juttu on jotenkin väärin tai vainaa. Tämä johtaa reippaaseen, ulkoilmahenkiseen ja ekologiseen kävelyyn ns. joka paikkaan. Paitsi kun matkustetaan bussilla. Tänään ei matkustettu.

Ensin käveltiin Impivaaran suksivuokraamolle, joka on muuten ihan mahtava juttu. Suksia on paitsi kallis ostaa, myös tuskaisen vaikea voidella (pakko olla, en ole kokeillut mutta luin netistä ns, karvalakkiohjeet enkä ymmärtänyt edes niitä). Vuokraamalla sukset tarvittaessa parin tunnin käyttöä varten saa rusinat pullasta ja ystävällisen palvelun kaupan päälle. Aikuiset vitosen, lapset euron. (Tämä sama vuokraamo diilaa myös sukset koululaisille liikuntatunneille, joten ehkä en voi muuta kuin hihkua hillitysti riemusta ja vältetystä vaivannäöstä.) Hiihdettiin. Pellolla ja metsässä. Tunti. Oli kivaa. Kukaan ei itkenyt, en edes minä. (On muuten ihan oleellinen hiihtämismukavuutta ja -motivaatiota parantava seikka että sanoja Hopeasompa, viimeinen, hitain, kutonen, reippaammin nyt! ei mainita ollenkaan eli paikalla ei ole peruskouluaikaista liikunnanopettajaani, ketään heistä.)

Hiihtäessä tulee arvaamaton hiki. Todennäköisesti viimeistään huomenna tai ylihuomenna löytyy myös uusia lihaksia, mutta tällä hetkellä voin vielä ketterästi kieriskellä omassa erinomaisuudessani. Hiki oli mukava huuhtoa pois Impivaaran uimahallin suihkussa ja lillua sitten pari tuntia tänään miellyttävän lämpimissä vesissä. Turku Energia tarjosi tämän. Ja vadelma-salmiakkikarkeja, joista erityisesti esikoinen kovasti viehättyi. Kuopus sai kynän kerrottuaan että on sillä tavalla epätyypillinen suomalainen ettei tykkää salmiakista. Toimivalle, ilmaiselle kuulakärkikynälle on aina paikkansa meillä.

Reipas kävely kotiin ja päättyvästä hiihtolomasta jää päällimmäisenä tunnelmana mieleen urheilullinen ja tervehenkinen meininki. Että kyllä meillä käytetään hiihtoloma ihan siihen mihin se on tarkoitettukin ja kyllä on lapsilla punaiset posket, niin kerta. Hyvin mä vedän.

                          

Veikkaamattakin voittaa

Käytiinpä tuossa leffassa. Eikä missä tahansa leffassa, vaan sellaisessa jossa oli majavia, rupikonnia ja kuutti. Ja toisiinsa törmääviä joutsenia.

Ja  kertojana ihana, ihana Samuli Edelmann.

Tämä oli tietysti Järven tarina. Ahvenet Saimaassa eivät nyt ensi hätään kuulosta siltä, että sitä viitsisi puolitoista tuntia valkokankaalta katsoa, mutta kyllä sitä viitsi. Varsinkin kun kertojana oli tosiaan ihana, ihana Samuli Edelmann. Ja koska nämä eläimet pysyivät hengissä! Niitä ei raadeltu, jahdattu, salametsästetty, niiden poikasia ei tallottu eikä leffassa  siis ollut yhtään syötyjä poikasiaan etsivää emoa. Kuulukoon vaan luontoon sellainen, minä en kaipaa omien stressieni päälle vielä leijonaemon kanssa jaettua stressiä ja elefantin murhetta. Niin kerta. Tahdon rusinat pullasta, söpöjä eläimiä jotka syövät toisia eläimiä vain niin että minä en näe sitä.

No, totuuden nimissä useampi eläin tuossa söi kalaa, mutta niin syön minäkin.

Leffaan kannattaa muuten mennä tiistaina, edellyttäen että aikomus on katsoa kotimainen leffa (aika usein on) ja lompakosta löytyy Veikkaus-kortti. Finnkino on nimittäin siitä kiva pulju, että tiistaileffaan saa ottaa kaverin ilmaiseksi mukaan. Tässä ei edes ole mitään pienellä painettua pränttiä mukana vaan edun ihan oikeasti saa eikä se edellytä neljän popcornämpärillisen ostamista tai ole voimassa vain eturivillä ennen puoltapäivää. 10,50 euroa maksoi kuuttien ja majavien ihastelu kahdelta henkilöltä. Mitä nyt muutama pähkinä piti Punnitsesta ja Riistästä käydä ostamassa ensin, mutta se oli ihan oma-aloitteinen pitäminen se.

Viideltä saunaan, jos ehtii.

Tänään on sellainen erityinen päivä, että lempiartistini, ihana Olavi Uusivirta, tulee tänne kotikaupunkiini keikalle ja liputkaan eivät maksa paljon. Olen kuitenkin itselleni rehellinen ihminen ja tiedostan, että keikalla käväisy niin, että juo siinä lasin vettä ja jammailee ja lähtee sitten kotiin, ei vaan onnistu. Kun ei niin ei. On se jo nähty. Aina menee rahaa, aikaa ja aivosoluja enemmän kuin tarpeen olisi. Ja kun KSVHI* on ihan odotettu seuraus, jatkumo, mikälie,  joka ei aivan estä niin ainakin tehokkaasti hidastaa huomista hiihtämistä (kyllä!), piti tätä nyt ainakin harkita viimeiseen asti. Harkinnan aikana käytiin kirjastossa.

Siinä räntärättejä väistellessä tuli mieleen sellainen ajatus, että kun täältä takaisin sohvalle pääsen, en varmasti lähde sieltä minnekään. Että nyt haen kyllä pähkinöitä Lidlistä ja pääsen merkittävästi halvemmallakin näin. Ja kas! Universumi lähetti merkin kirjastossa.

Solsidan! Sarja, jota tehokkaasti välttelin koska kaikki viittasi siihen, ettei se voi olla hyvä. Muistelen tuota esitetyn Suomen telkkarissa joskus sunnuntaisin aamuysiltä tai korkeintaan lauantaina viideltä, suomennos tuo mieleen jonkun maalaislääkärisarjan jossa kaikki ovat kirkkokuorossa ja no, kun ei vaan. Sitten kävi niin, että vahingossa näin yhden jakson tilanteessa, jossa en voinut paeta ja kaikki muut olivat innoissaan. Eikä ollutkaan huono. Oli päinvastoin oikein hyvä. Eikä silti voinut katsoa enempää, koska sarjojen katsominen aloitetaan kaudesta yksi ilman poikkeuksia, eikä tämän ykköskautta löytynyt mistään. Paitsi nyt.

Olen pahoillani, Olavi, mutta pärjännet ilman minua. Nähdään Ruisrockissa sitten.

* Kännissä Se Vaikutti Hyvältä Idealta

Pikku iltapala

Jos tämä blogi olisi kirjekaveri kasarilla niin aloittaisin varmaankin nyt "Sori kun en oo kirjottanu, on ollut hirveesti kaikkee enkä oo ehtiny". (Tuohan tarkoitti silloin(kin) että en nyt vaan ole jaksanut.)

Mutta nytpä jaksan kun just söin!

  

"OHO, SYÖTIIN KILO PERUNAA" -PERUNAT

Tarvitset:

- Kilon yleisperunoita (tai mikä vain muu määrä, kilo on kuitenkin vähän sellainen minimi koska vähemmästä tulee kiukkuiseksi ja sitä me emme halua)

- Voita, Oivariinia tai vastaavaa, ei mitään kevytlevitteitä

- Suolaa

- Paprikajauhetta

- Valkosipulia (tuoretta tai rouhetta, hätätilanteessa jauhekin käy)

1. Laita uuni lämpenemään esim. 200 asteeseen, tämä ei ole niin tarkkaa.

2.  Pilko perunat kuorineen neljään osaan pitkittäin kuten veneperunat ja laita sopivaksi katsomaasi uunivuokaan.

3.  Ripottele päälle sopivasti suolaa ja paprikajauhetta sekä paljon ja sitten vähän vielä lisää valkosipulia. Sekaan voi heittää myös kokonaisia valkosipulinkynsiä niin paljon kuin kotoa sattuu löytymään. Sekoita vähän. Lisää perunoiden päälle iso nokare (no siis kimpale, tarpeeksi!) voita.

4. Laita vuoka uuniin, alatasolle tai keskelle. Ideaalitapauksessa käy tässä välissä saunassa, ompele parit verhot, pese lattia, katso leffa, pelaa Farm Heroes Sagaa ja anna minule elämiä, lue lapsillesi tai tee jotain sellaista mitä en nyt tässä julkisesti ala kehotella kenellekään. Sekoita jossain välissä niin, että pohjimmaiset perunat päätyvät päällimmäisiksi. Pari tuntia on hyvä aika, tunti sekin ihan ok. Töki haarukalla perunoita todetaksesi että ovat kypsiä. Unohda silti vuoka vielä vähäksi aikaa uuniin.

5. Syö. Ole surullinen kun loppuvat tai et pysty enää syömään enempää.

6. Tiedosta tuoksuvasi vienosti valkosipulilta seuraavana päivänä.

Trööt.

Siihen nähden, että olen päiväkodissa töissä, olen hämmentävän harvoin itse kipeä. Vastustuskyky on hioutunut vuosien saatossa sellaiseksi, että mikään koleraa lievempi ei tartu. Paitsi räkis.

Räkis on ikävä. Räkis saa olon tuntumaan kurjalta ja kaikkea muuta kuin leppoisalta, vaikka kuinka tarmokkaasti makaisi sohvalla tekemättä mitään. On sellainen peruskiukkuinen olo mutta ei voimia tehdä asialle mitään. Yleensä siivoan kiukuspäissäni, tai joskus lähden lenkille (mitä enemmän olen raivoissani, sitä kauemmas juoksen ja raivo jää matkalle). Räkiksessä ei voi käsitellä kiukkuaan siivoamalla eikä varsinkaan juoksemalla minnekään. Jaksaa vain maata, niistää, välillä vaihtelun vuoksi aivastaa, juoda teetä ja ehkä pelata Farm Heroes Sagaa puhelimella kunnes kädet ovat niin puutuneet että sekin suututtaa, koska se nyt vaan on epäreilua.

Räkiksessä ei ole mitään hyvää. Teekään ei ole erityisen hyvää, koska se on kuitenkin terveenä parempaa ja ainahan sitä saa. Hunajaa laittaisi teehen muuten, mutta typerä sokeriton tammikuu estää. Kuten myös kurkkupastillit. Ja tosiaan muutenkin on ihan epäreilua kaikki tyynni.

Onneksi räkiksessä voi niistää nätteihin nenäliinoihin. Säilyy edes nenä ehjänä.

Teetä, kiitos.

En juo kahvia.

Noin, se tuli selväksi. Olen se rasittava, joka kyselee onko teetä ja joka sitten nyppii sieltä kaapin perältä löytyneestä"tee"valikoimasta jotain järkevää. Mango-passion - ei. Vanilja-kurkuma-inkivääri-neilikka - ei. Mustikkapiirakka - ei. Banaani-juustokakku-kerma - ei. Ilmainen (kyllä) vinkki kaikille itse teettömille: useimmat teenjuojat tykkäävät ihan tavallisesta maustamattomasta teestä. Mustasta tai vihreästä, punaisesta tai valkoiseta, tai jotkut jopa mukateestä Rooiboksesta (joka siis ei ole teetä). Hyvin harva haluaa teensä suklaakeksin ja persikkahillon makuisena. Jotkut toki. Minustakin esimerkiksi Keisarin morsian on oikein hyvää. Mutta ikinä, koskaan milloinkaan en ole törmännyt ihmiseen joka tykkäisi jouluteestä. Ei siis jouluteetä. Kiitos. Jos haluat pelata varman päälle ja pitää vierasvarana hyvää teetä, panosta hyvään mustaan perusteehen. Se ei ole tylsää. Harvoin kai kahviinkaan toivotaan pullapitkoaromia, vai?

Jos saan teeni haudutettuna ja oikean lämpöisenä, oi miten ihanaa. Pussitee käy ihan hyvin, kunhan, no, katso edelläoleva teksti.

Kotona on parikin kannua, suodatinta, ihana teehylly josta valikoida ja miettiä että onko nyt enemmän punaisen vai valkoisen teen tarve vai onko ihan villi olo ja otetaan tätä missä on tähtianista mausteena.

Ja nyt mietit että tämä hifistely on kallista. Ei se kyllä edes ole. Varsinkaan kun kaikista erikoiskauppojen herkuista,  ensimmäisen sadon teistä ja ihanista luomuista Pu-Erheista ja vaikka mistä huolimatta oikeastaan suosikkini on Pirkka, 1,89 euroa. Tätä on nytkin mukissa. Ei se sen kummempaa vaadi.

P.S. Earl Grey ei ole maustamatonta teetä eikä sovi sitrusallergiselle. Käsi ylös jos tiesit tämän.

Lisää kirjallista asiaa eli lukudiplomeita itse kullekin

Tykkään kirjoista. Kirjat ovat useimmiten kauniita, tuoksuvat hyvältä ja tuntuvat hyvältä kädessä. Kirjapino siellä täällä tekee olosta kotoisan ja turvallisen. Onnekseni olen kirjapinoineni saanut tämän tunteen välitettyä myös lapsilleni, joista 10-vuotias arvottaisi Tarun Sormusten Herrasta kirkkaasti nukkumisen edelle ja 7-vuotias seuraa äitiään dekkarien rakastamisen polulla (toistaiseksi Lassen ja Maijan etsivätoimisto on kuulemma "just sopivan hauska ja jännittävä mutta ei hirvitä minua").

Lapseni suorittavat koulussa lukudiplomia, eli lukevat ikätasosta riippuen 7-12 kirjaa lukuvuoden aikana, tekevät niistä kustakin yhden tehtävän ja esittelevät kirjan luokalleen. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma, päinvastoin, mutta tehtävien tekemiseen ja esiintymiseen pitää vähän motivoida.

Olisi siis ehkä jopa hieman noloa olla itse tarttumatta Helmet-lukuhaasteeseen. Näyttää vaikeammalta kuin tämänvuotinen (1700-luvulla kirjoitettu kirja? Kirja vieraalla kielellä? Olympialaisista kertova kirja?) mutta kyllä nyt kuitenkin. Vilautan tuota sitten nelosluokkalaiselle kun se haluaisi kuitata kaikki lukudiplominsa kohdat fantasialla. Että joutuu tässä kuule muutkin. Ja tykkää siitä.

Eiköhän tuo Oneiron sovi lukuhaasteen useampaankin kohtaan. Sohvalla on välly, suklaat on syöty ja Uusi Elämä™ alkanut (joten en tällä hetkellä nukahtele hallitsemattomasti) ja tänään on vapaapäivä lähes kaikesta, joten, no, heippa.

Kirjallista asiaa

Ostin joululahjaksi kirjan.  Harkitsin, punnitsin ja pohdin tarkkaan, kuuntelin suositukset ja päädyin. Hienoisena taka-ajatuksena ja lehmänä ojassa on kiinnostus lukea Käen kutsu itsekin. No kas, Päätymisen jälkeen ei sitten mennytkään ns. ihan putkeen.

Koska kirja on jo pari vuotta vanha, sitä ei löytynyt useimmiten käyttämästäni kirjakaupasta ihan noin vain hyllystä poimien. Ko. kirjakauppaan se luvattiin ystävällisesti tilata, hinta oli varsin sopuisa ja toimitusajaksi luvattiin pari kolme päivää. Erinäisten päivien jälkeen tuli viesti toimituksen viivästymisestä noin viikolla. Pikainen laskutoimitus osoitti että ei ehdi jouluksi ei. Poikkesin kauppareissullani toiseen kirjakauppaan. Hyllystä löytyi! Kiskurihintaan. Ahdistuin vähän. Koko prosessin aloittaminen alusta eli jonkun muun kirjan valitseminen tuntui kuitenkin vielä ahdistavammalta, joten vedin henkeä ja maksoin. Oli siinä sitten puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa pakollista etappia,  joten poikkesin viereiselle kirpparille vielä. Kaikki arvaavat mitä löysin noin kolmannesta pöydästä. Neljällä eurolla.

Tarinan opetus; käy aina ensin kirpparilla. Aina. (Jos et löydä mitä hait voit kuitenkin löytää mukin tai vällyn.)

P.S. Ostin sen kirjan kirpparilta. Ja vaihdoin kirjakaupasta ostetun toiseen kirjaan. Kirjakauppakäynnistä huolimatta tämä menee omassa luokassaan halpojen huvien kriteereistä läpi, koska käytännössä tai edes teoriassa jollain tasolla se tuntematon kirppismyyjä tavallaan tarjosi mulle itselleni joululahjaksi Laura Lindstedtin Oneironin.

P.S. 2. Koska huomenna ohjelmassa on uintia ja säästöä tulee 7,5 euroa kaupungin tarjotessa joululahjaksi ilmaisen sisäänpääsyn Impivaaran uimahalliin, kirjaostos on jo lähes kuitattu ja kohta ollaan plussalla. Näkisipä vain.

Astetta enemmän rankkua, sanoo Big Brother

Tämä huvi on vain puoli-ilmainen, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri juhlii 20 vuoden uraansa esittämällä Agatha Christien klassikkonäytelmää Eikä yksikään pelastunut (aikaisemmalta käännökseltään Kymmenen pientä neekeripoikaa). Liput on myyty loppuun aikoja sitten, mutta siltä varalta että lisänäytöksiä tulee tai joku keksii aikakoneen, suosittelen tätä lämpimästi.

Kaikki tietävät idean, eikö? Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan eri verukkeilla saarelle, jolta ei mantereelle erinäisistä syistä pääse. Käy ilmi, että jokaisella vieraalla on synkkä salaisuus. Erityisen viehättävää on uskottavuus; kun tässä Big Brother -talossa ei oikein muutakaan tekemistä ole kuin kuunnella kuulutus, katsoa posti seinältä ja sitten vetää viinaa, viinakaapin kanssa ei turhia kursailla. Puuttuu vain kirkuminen kun varastohuone aukeaa. Kirkumistakin seuraa jatkossa, kun asukkaita talosta vähenee talosta samaan tahtiin kuin patsaita takanreunalta, yksi kerrallaan tietenkin.

Ja sitä porukkaa sitten tosiaan lakoaa. Ihan söpö pitkätukkainen poika on valitettavan lyhytaikainen silmänilo. Teatteriseuralaisellani oli silmäkarkkinsa kanssa parempi onni, tai no jos tässä nyt voi onnesta puhua. Ehkä ei. Puvustus on hyvä, lavastus on hieno ja mikä parasta, yhtään myötähäpeän häilähdystäkään ei tunnu koko esityksen aikana. Ullataalasmaamainen ikäneito ansaitsee erityiset jälkiaplodit. Jalkatilaa on töppöjalkaisellekin valitettavan vähän, mutta pikkuteatterin tunnelmalla saa puutuneet jalat anteeksi, olkaa hyvät vaan. Vessassa kannattaa käydä ennen esitystä, väliajalla on hienoisesti jonoa.

Esitystä on arvioitu Turun Sanomissa ja katsojakokemus tai muutama löytyy myös Facebookin tapahtumasivulta.

Puoli-ilmaisen teatteri-illan ravintolaillallisineen voi koostaa parkkeeraamalla teatterin liepeille  (ilta-aikaan 0 euroa), lunastamalla ennakkoon ostetut liput (18 euroa/kpl), risteilemällä Förillä vastarannalle (0 euroa) Rantakerttuun  ja syömällä siellä kanakorin bataattiranskalaisilla (cokiksen kanssa noin 10 euroa) ja hyppäämällä taas Förin kyytiin matkustaakseen takaisin vastarannalle teatteriin. Narikkaan euro ja se on siinä. Alle 30 euroa ja on kuin olisi suuressa maailmassa käynyt.

Kuulenko mutinaa? 30 euroa on puoli-ilmainen kahdesta syystä.

1. Verrattuna Kaupunginteatteriin ja pihviin melkein missä tahansa muualla

2. Käytettynä veronpalautusten maksupäivänä.

Lämpöä ja sympatiaa

Mitä pelastaisin tulipalosta kymmenenneksi tärkeimpänä asiana? (Kymmenenneksi, koska tietysti ensin lapset, eläimet, valokuvat jne. järkevät ja oikeasti tärkeät, mutta pitää nyt ihmisellä olla suunnitelmia vähän pidemmällekin.)

Vällyt. Kaikki ihanat vällyni. Peittoni, lämmikkeeni, turvani vastaan pahaa maailmaa. Näitä jotenkin kertyy eikä määrä ole ihan pieni. Vällyjä on sohvalla aina valmiina turvaamaan ja lämmittämään minua, sängyllä (kukapa ei tarvitsisi kolmea peittoa nukkuessaan?), varapeittoina vieraille, majatarvikkeina lapsille, parvekkeella koska ilman vällyä siellä on kylmä, jos vaikka joskus haluan käydä siellä. Autossa on aina varalta monta vällyä. Ikinä ei tiedä sammuuko auto tai ajaako sitä vaikka ojaan. Silloin ei pärjää ilman vällyä. Vessassa ei ole vällyjä. Siellä on riemunkirjava räsymatto.

Mukini. Tee maistuu eri mukeista erilaiselta ja kaakaota ei voi juoda vihreästä mukista. Kaneliteetä juodaan mustasta mukista. Stressitilanteeseen tarvitaan iso sydänmuki. Kun halutaan leikkiä eleganttia, juodaan ohuemmasta mukista. Parvekkeella juodaan kukallisesta mukista vadelmateetä. Vieraille on kiva kattaa edes suunnilleen samanlaiset mukit, ainakin joskus. Mukissa pitää olla tietynlainen kahva tai ei kahvaa ollenkaan. Mukista pidetään kiinni molemmin käsin, jos mahdollista. Palelee vähemmän sillä lailla.

Saattaisin pelastaa myös teekannuni. Sillä tee maistuu parhaalta silloin, kun se on säilytetty nätissä purkissa, haudutettu nätissä kannussa ja sitten nautittu oikeanlaisesta mukista. Lämpimän vällyn alla.

Mukit ja vällyt: Turun Kontti. Kannu kaverin kaukaa pohjoisesta diilaama, kiitos!

Töiden jälkeen ehtii käydä vieraissa.

Tai no joojoo, tutuissa. Entisestä kotikaupungistani kaipaan kahta asiaa. Ylikulkusiltoja ja kirjastoa. Ensinmainitut on valitettavasti purettu ja jäljellä on vain fiilistelypätkä, joka sekin on korjattu ja ehostettu nätiksi eikä siten ole lainkaan alkuperäisessä asussaan. Tyhmää sellainen.

Mutta kirjasto! Olen muuttanut Raisiosta pois jo ennen nykyisen, hienon kirjastotalon rakentamista. Vanha kirjastotalo, entinen kaupungintalo, oli vielä enemmän se juttu. Näen siitä joskus unia. Raision kirjaston nuortenosastolla oli vuonna 1986 some ennen kuin kukaan somesta mitään tiesi; sininen mappi jossa pinkka paperia ja lupa kirjoittaa terveisiä kavereille ja vastailla niihin. (En ole edes yrittänyt selittää tätä lapsilleni, noille kännykännäpyttelijöille.) Musiikkiosastolla oli pyöreät pöydät, joiden keskellä oli kuulokkeiden piuhaa varten sellainen, no juttu. Hyllystä haettiin vinyylilevy, vietiin tiskille, pyydettiin laittamaan soimaan pöytään yksi ja sitten istuttiin ja kuunneltiin. Ehdin yleensä kuunnella Popedaa sopivasti tunnin ja mennä sitten viimeisellä koulubussilla kotiin periferiaan.

Näin muutamia vuosia myöhemmin käytän edelleen mieluiten Raision kirjastoa, nyttemmin uutta ja hienoa.. Ilmaista parkkitilaa on, sään salliessa fillarilla pääsee, palvelu pelaa ja bussikortin lataaminenkin onnistuu samassa paikassa. Erityisesti lastenosasto ansaitsee arvosanan huippu. Ja onhan siellä Suomen toinen sateenkaarihyllykin. Ei huonosti sinulta, vanha kotikaupunki.

Tämänpäiväinen saalis jokerilainahyllystä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa oli, sanoisinko, aika hyvä.

Päivä paloasemalla

Päivä paloasemalla on paloturvallisuusviikon lauantaina 21.11.2015 huipentava ilmainen tapahtuma.

Siinäpä tuli se asiallinen infoteksti. Sitten tunteen paloa.

Siellä on palomiehiä! (Mies mutisee tähän että eikä kun VPK:n tyyppejä, mutta aivan sama, palomies kuin palomies) ja siellä saa maleksia vilkuilemassa monta tuntia ja mennä sitten toiselle paloasemalle maleksimaan ja kaupan päälle saa heijastimia ja joulukalentereita ja muuta tuikitärkeää.

Voiko parempaa tapahtumaa olla? Varsinkin kun mies on liiton piikkiin piknikristeilyllä (epäilen vähän tämän ilon ilmaisuutta vaikka matka ja ruokailu onkin maksettu) ja maleksimiseni suunnan määrään minä itse.

Siis. Palomiehiä. Ilmaiseksi.

Talviurheilua talvea odotellessa

Lapseni, nuo ilmeiset vaihdokkaat tai ainakin hyppygeeniset, tykkäävät luistella. Itse en moista taitoa koskaan oppinut, ei toimi käsien ja jalkojen koordinaatio riittävästi ja tasapaino ei ollenkaan.

Ideaalitilanne on siis sellainen, että lapset luistelevat ja minä luen kirjaa samalla paleltumatta kuoliaaksi. Ulkojää, olkoonkin ilmainen ja mahdollisesti joskus keskitalvella saatavilla rajoituksetta, ei siis ole mikään ratkaisu. (Lisään ansiolistaani köyhyyden, pihiyden ja laiskuuden perään vielä mukavuudenhaluisuuden. Lista pitenee vielä jatkossakin.) Ratkaisu on jäähallin yleisöluisteluvuoro.

Impivaaran jäähallissa yleisöluistelua on maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sijainti on meille loistava, mutta ajat aika lyhyet eli paikalla pitää oikeasti olla kun vuoro alkaa eikä kupeksia vielä siinä vaiheessa miettimässä mihin tulikaan laittaneeksi avaimet ja montako hanskaa yksi lapsi onnistuu päivässä hukkaamaan. Pukukoppia ei ole käytössä, joten sormet kohmettuvat lasten luistimennauhoja sitoessa ja tämä sekä nostaa aggressiotasoa että vaikeuttaa kirjan lukemista. Kahvio on, mikä on sinänsä kiva mutta lisää riskiä käyttää rahaa turhaan pullaan. Vai onko turhaa pullaa?

Raision Kerttulan jäähallissa yleisövuoroja on lauantaisin ja sunnuntaisin. Täällä on erikseen myös mailavuoroja. Pukukoppi on lämmin ja vuorot niin pitkiä, että hanskoja ehtii etsiä pidemmänkin kaavan kautta. Kirjaa kykenee lukemaan hallin puolella, myös istuinalustoja on tarjolla. Kahviota ei ole, joten täältä pääsee oikeasti rahaa käyttämättä pois.

Yleisövuoroissa on molemmissa kaupungeissa täältä minun vinkkelistäni sellainen ratkaisevan positiivinen piirre, että ne ovat ihan ilmaisia käyttäjilleen. Tämä harrastus maksaa siis vain luistinten ja kypärien verran, kiitos siitä.

Suosittelen termaria mukaan. Yhtään kertaa en ole vielä itse sitä muistanut, mutta joskus vielä muistan.

Laiskan äidin pelastus

Pääsin töistä puoli viideltä. Iltapäivällä siis, joten ruokaa kaipasivat kotona odottavat lapseni. Mitä tekee köyhä ja pihi, mutta myös saamaton ja laiska, kun kaikki energia on jäänyt työvaatteen taskuun ja täksi päiväksi varattu tarjousjauheliha on pakastimessa umpijäässä?

Menee katraansa kanssa Ikeaan, pulittaa 5,45 euroa ja nojautuu mukavasti taaksepäin kun kaikki syövät lihapullia ja ranskalaisia kuin eivät paremmasta tietäisi (eivätkä kaiketi tiedäkään).

Ikeassa lapset syövät Family-kortilla torstaisin ilmaiseksi ruokailevan aikuisen kanssa. Jätskit saa kaupan päälle.

Sitä paitsi Ikean ranskalaiset ovat tosi hyviä.

Miksi tämä blogi?

Koska minulla ei ole varaa. Tiedän, että monella muullakaan ei ole.

Itsensä ja läheisestensä viihdyttäminen on ratkaisevasti helpompaa, kun on riittävästi rahaa. Voi kaukomatkailla, voi ostaa haluamansa kirjan sen sijaan että jonottaa sitä kirjastosta kuukausikaupalla, Käydä leffateatterissa katsomassa kaikki haluamansa leffat kolmedeenä lauantai-iltana. Viedä lapset HopLoppiin viikonloppuisin. Käydä teatterissa. No tämä tuli nyt selväksi jo, ei tarvinne jatkaa luetteloa. Yksi juttu vain vielä. Voi mennä kahvilaan suklaakakulle ihan vaan koska on sellainen olo. Suklaakakkuolo.

Minulla on usein suklaakakkuolo. Suklaakakkuolo on silloin, kun tekee mieli hemmotella itseään jotenkin ja kun siihen ei riitä kulhollinen popcorneja kotisohvalla, vaikka popcorneissa ei sinänsä ole yhtään mitään vikaa (miehen mielestä on) eikä missään nimessä sohvassanikaan.

Mitä siis tekee varallisuusrajoitteinen kun sille iskee pahasti suklaakakkuolo päälle?

Siitä kertoo tämä blogi. Ilmaisia iloja, halpoja huveja. Keinoja ilahduttaa itseään, ostaa tarpeellista ja kaunista tai sekä että, harrastaa kulttuuria, liikuttaa lapsiaan, syödä hyvin ja harrastaa jotain liikuntaakin siinä sivussa. Ilman että lompakko itkee niin lujaa, että vuorosanoja ei kuule ja suklaakakku menee väärään kurkkuun.

Tervetuloa!